Torronsuon kansallispuiston pitkoksilla

Torronsuon pitkoksilla

Torronsuon pitkospuilla astellessa ei arvaa astelevansa Suomen syvimmällä suolla. Pitkoksilla ei upota, vaikka jalkojen alla saattaa jopa 12 metrin turvekerros. Turvetuottajalle Torronsuon turvepatja on märkä uni. Suo on ollut kansallispuisto vuodesta 1990.

Suolla ja sen laitamilla nähtävää ja koettavaa riittää. Pitkospuita patikoitavaksi, näkötorni, avolouhos, suokasveja, taukopaikkoja ja pikkubonuksia luontoihmiselle siellä täällä.

Avosuon väljät näkymät antavat tilaa isoillekin ajatuksille. Läsnäolo syrjäyttää tekemisen, kun suo ottaa vastustamattomasti kulkijansa vaikutuspiiriinsä.

Suotaipaleelle

Tiistai helmikuu 7, lämpötila 0 astetta, klo 12, utuista, silti kirkasta, kohtuullinen tuuli. Kiljamon parkkipaikka on hylätyn näköistä autoa lukuun ottamatta tyhjä.

Oletan, että monia ihmisiä en tule tapaamaan. Puistoon pääsee muualtakin, joten "riski" on olemassa. Olisihan se liikaa, että voisin yksikseni retkeillä Torronsuolla.

Liukuesteet kenkiin, reppu selkään, koirat hihnoihin ja suunta yhdeksän kilometrin reitille. Edessä kiireettömyyttä viiden tunnin aikavarauksella.

Kahden uroskoiran kanssa kulkeminen on hidasta. Haluan tarjota pojille mahdollisuuden käyttäytyä lajin- ja sukupuolen mukaisesti. Tähän kuuluu toistuvin välein tapahtuva seisoskelu toisen takajalan osoittaessa yläviistoon.

Pojilla datan lukeminen maasta on lähes keskeytymätöntä. Paikoin datan analysointi edellyttää seisahtumista, joskus pitkääkin.

Kolmensadan metrin jälkeen olen hieman tuskastunut. Urokset eivät halua irrottaa kuonojaan maasta. Kuono paikallaan maassa sulkee muut kuin hajuaistin. En saa yhteyttä sälleihin.

En ilkeä repiä koiria hihnoista liikkeelle. Lempeä kosketus saa joskus sulkeutuneet aistit toimimaan. Jokin kiinnostava on ollut liikkeellä, lajikumppani arvaan, sukupuoleltaan naaras.

Kiljamon taukopaikka

Kiljamon torni on jykevää tekoa. Intoni päästä suolle vie voiton torniin kapuamiselta. Tornin yhteydessä olevan taukopaikan sivuutan yhtä päättäväisesti.

Taukopaikka on suojainen, puita on tiheässä. Näkymä on toista kuin talousmetsässä. Suolta puhaltava tuuli ei läpäise metsää. Tuulen on laulaminen puiden latvoissa. Somero-Forssa tie on lähellä. Ajoittaiset liikenteen äänet kilpailevat vielä tuulen konsertin kanssa.

Polun, tieksi voisi kutsua leveää ja tasaista väylää, viereltä on kaadettu puita. Sivumpana polusta lahottajat ovat tehneet samaa luonnonmukaisella tavallaan. Lunta on ohut huntu maata peittämässä.

Kemiönsaarella oli aamulla lunta saman verran. Oletin, että lumipeite olisi ollut täällä vahvempi kuin osin avoimen meren ympäröimällä saarella.

Sekametsää, hyvä lajitelma eri puulajeja. Paikoin koivut kurottavat korkeimmalle. Olisivatko latvat kahdessakymmenessä metrissä. Luonnonmukainen järjestys metsän tässä kehitysvaiheessa. Kuuset viihtyvät lehtipuiden katveessa tullen aikanaan ottamaan ilmaherruuden lehtipuilta.

Kuin eri maailmaan tulisi

Saavun suolle, kuin eri maailmaan tulisin. Siniharmaa usvaverho muutaman sadan metrin päässä ei juuri haittaa näkyvyyttä. Nyt maltan pysähtyä, vedän rauhallisesti ilmaa keuhkoihin.

Avosuolla voin nähdä kauas ilman ristiriitaisia ajatuksia. Ihmisen tekemillä avoimilla aloilla kauas näkeminen tuo toisinaan häiritseviä ajatuksia.

Monotomiaa, lannoitevalumia ja heikkoa hiilensidontakykyä peltoaloilla. Metsämailla patenttiratkaisuina avohakkuita. Maaperän kyntö mailla, jotka taimettuisivat ilman auraamista. Kuriositeetteina hakkuualojen muutamat muistopuut ja jokunen ylipitkä kanto. Soranotto- ja kaivosalueista nyt puhumattakaan.

Avosuolla katseen kantama luo levollisuutta kuten avoin merimaisema. Siinäkö syy miksi pidän soista, ja meristä. Pään kääntymisen rajoissa näen pitkälle joka suuntaan. Mitään erityistä ei voi tapahtua nopeasti tietämättäni.

Suo on seesteinen ympäristö, aistiärsykkeitä on rajallisesti. Mieleni on tyhjä, olen rauhallinen ja läsnä. Ei sillä, että ennen suolle saapumista olisin mistään huolinut mutta samaa levollisuutta en kokenut. Suolla olen perillä.

Kohosuo elää taivaallisesta vedestä

Torronsuo on osa Tammelan ylänköä, myös Suomen laajin ja yhtenäisin keidas-, eli kohosuo. Keidassuo on paksuturpeinen sadeveden varassa elävä karu suo.

Suo on syntynyt Yoldiameren savipohjaiseen lahteen maankohoamisen seurauksena. Aikaa suon turvepatjan kehittymiseen on mennyt paikoin 10 000 vuotta.

Joissakin piireissä turve koetaan uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Onhan se niinkin. Turvetuotannon jäljiltä suon uusiutuminen kestää vain 6 000 – 8 000 vuotta. Turvetta kertyy noin millimetri vuodessa.

Torronsuon kasvit ovat todellisia sissejä. Kohosuon paksuturpeiset alueet eivät saa valumavesin mukana ravinteita ympäristöstä. Ne saavat ravinteita ainoastaan taivaallisesta vedestä. Täällä kasveilla ei ole yhteyttä kivennäismaahan.

Rahkasammalesta on moneksi

Torronsuo on lähes luonnontilainen. Suolta on kerätty saraheinää karjan rehuksi. Suoheinän niitto on jatkunut aina 1960-luvulle. Pintaturvetta "pehkua" suolta on nostettu kotieläinten kuivikkeeksi.

Turpeenoton vaikutukset suohon ovat olleet vähäisiä, vaikka vielä on paikoin näkyvissä vanhoja turpeenottoalueita, turpeen kuivatusseipäitä ja maan tasaan painuneita pehkulatoja. Kullakin suohon rajautuneella tilalla oli oma turpeennostopaikkansa.

Rahkasammal rakennusten eristeenä ja hirsiseinän tilkkeenä seinäsammalen tapaan, täytteenä tyynyissä, patjoissa ja kuukautissuojissa sekä käyttö wc-paperin tapaan ovat tehneet sammalesta aikanaan suositun. Jälkimmäistä minulla on käyttökokemuksia ja voin kertoa, että mikään ei toimi paremmin. Tuntu ja tulos ovat ensiluokkaisia.

Jokaisenoikeuksiin sammalten kerääminen ei kuulu. Torronsuolle on tehty palvelurakenteita meidän ulkoilijoiden suolentoiminnot huomioiden. Wc-paperi ei repussa paljoa paina eikä vie juuri tilaakaan.

Rahkasammalen desinfioiva vaikutus on tunnettu pitkään. Kokemukseni jalkojen painanteesta kerätyn suoveden puhdistamisesta rahkasammalen läpi ovat myönteisiä. Sairaaksi tumman suoveden juomisesta en tullut. Makuasiat ovat makuasioita.

Elämää kivikauden Torronsuolla

Asutusta seudulla on ollut jo kivikaudella. Mikä on saanut ihmisiä muuttamaan seudulle?

Maannousemisen seurauksena esiin työntynyt maaperä mahdollisti asutuksen. Rantavyöhykkeellä asuminen tarjosi elämisen eväitä niin merestä kuin mantereelta.

Metsästäjä-keräilijät muuttivat vuodenkierrossa sen mukaan, missä saaliseläimiä oli saatavilla. Hyville pyyntialuille palattiin uudelleen.

Meri ja vesialueet ylipäätään ovat olleet kulkuväyliä. Ruuhet ja mahdollisesti tuohi- tai nahkaveneet ovat toimineet kulkuvälineinä.

Saaliseläimet ovat kivikaudella olleet perimmäinen syy vaihtaa asuinsijaa. Merinisäkäs hylje on vetänyt ihmisiä puoleensa. Hylje on tarjonnut lihaa, rasvaa kauppatavaraksi saakka, nahan ja luita tarvekaluiksi.

Torronsuolta löytynyt kvartsi on saattanut olla vetovoimatekijä. Kvartsi oli kivikaudella vastike piikivelle, joka oli tuontitavaraa. Kivikaudella kvartsista tehtiin tarve-esineitä ja työkaluja.

Kvartsia on käytetty myöhemmin piikiven tapaan tulen tekoon. Kivikaudella puupora oli yleisin tulentekoväline. Tulusraudat, joiden kanssa pii- ja kvartsikiveä käytettiin tulen tekoon, tulivat Suomeen vasta vanhemmalla rautakaudella (1-200 jaa).

Viherlakkimännyt leimaavat maisemaa

Hajallaan ja harvassa olevien mäntyjen koko ja mutkaisuus kertovat, etteivät ne vartu optimaalisissa oloissa. Siksi ne niin persoonallisen kauniita ovatkin. Jokainen puu on erityinen yksilö. Tasapäiset viherlakkiset ja keloontuneet männyt tuovat maisemaan rytmiä ja omaleimaisuutta.

Suolla tunnelma on luonnostaan hillitty. Puhun koirille kuiskaten, en halua rikkoa omaa enkä suon rauhaa. Huvitun ajatellessani, että fiilikseni on kuin pukukooditilaisuuden jäykistelyvaiheessa. Kun onnistumisen kokemus on, ettei paljoa näy, eikä juuri kuulu.

Reitti piipahtaa suolta metsän reunaan. Ojan penkalla kasvaa mustikan varpuja, niitä ei suolla näkynyt. Muutama puolukkakin vihertää ojan reunassa.

Ohut, laikuttainen lumikerros jättää sammalista, heinistä ja varvuista osan näkyviin. Rahkasammalia, kanerva, suopursu, juolukka, karpalo ja variksenmarja. Bongailen kulkiessani vaistomaisesti kasveja.

Pitkospuilla ja niiden vierellä on ihmisten ja parin koiran jälkiä. Muita jälkiä on vähän, kettu ja jänis ovat sentään keksineet syyn piipahtaa suolla. Sorkan jälkiä ei ole lainkaan. Miksi olisikaan. Suon heinät eivät ole helmikuussa suuri houkutin.

Nuorempi koirani, Kaapo, tekee sen taas. Heittäytyy vauhdista selälleen, liukuu ja aloittaa piehtaroinnin. Kaapo kiemurtelee selällään vähäisessä lumessa terävästi, rytmikkäästi ja pitkään. Pomppaa ylös, vaihtaa paikkaa, heittäytyy ja jatkaa taas suosikkitouhuaan. Kaapo naatiskelee.

Torronsuolla privaatisti

Kaksi rinnakkaista leveää lankkua pitkospuina. Askellukseen ei tarvitse keskittyä, sen kun antaa mennä. Kulkeminen on niin helppoa kuin se suolla ikinä voi olla.

Vanhat käytöstä poistetut pitkospuut on kasattu läjille ja jätetty reitin varteen. En tiedä onko niitä tarkoitus viedä pois. Purettujen pitkospuiden puumäärä on valtava. Paikoin läjiä on vieri vieressä. Kuin jättimuurahaiset olisivat koonneet lankkukekoja pesikseen reitin varteen.

Ymmärrettävää, mikäli poistetut pitkospuut olisi jätetty suolle pysyvästi. Lankkujen maatuessa läjistä koostuisi vuosi vuodelta muotoaan muuttava ympäristötaideteosten ketju.

Lumi on kuorruttanut purettuja lankkuläjiä ohuelti. Ylimpänä olevat leveät lankut ovat vapaat lumesta. Ne kiinnittävät huomioni charmantin tyylikkäällä harmaudellaan.

Jokioisten suuntaan lentävillä kolmella korpilla oli paljon keskinäistä asiaa. Korppien keskustelu oli kovaäänistä, vaikka lähekkäin lensivät. Niiden lentokäyttäytyminen oli epävakaata.

Touhuun kuului, että välillä jonkun korpeista lento nousi jyrkästi ja pysähtyi yläkuolokohtaan, korppi ikään kuin roikkui hetken paikallaan siivet levällään liukuakseen siitä takaisin muodostelmalentoon. Otettiinko siinä tuulesta hupia vai oliko jotakin keskinäistä menossa ei minulle auennut.

Avointa on satoja metrejä molemmin puolin pitkospuita. Vilkaisen vielä taakseni ja katson leuka korkealla eteen. Suolla ei näy muita – ylellistä! Ei sillä, luonnossa tapaa mukavia ihmisiä, joiden kanssa luonto ja ulkoilu yhdistävät, mutta silti, Torronsuolla privaatisti.

Sukellus havumetsään

Reitti sukeltaa metsään. Alkuun järeähköä kuusikkoa, jokunen mänty ja joitakin keloja. Lehtipuiden vähäisyys mietityttää. Kertooko se menneiden vuosikymmenten metsänhoidosta, havupuiden suosimisesta, vai piiloutuvatko lehdettömät puut talveksi havupuiden huomaan.

Leveä oja on helppo ylittää vankkaa siltaa pitkin. Kutsun ylittämääni vesiuomaa ojaksi, koska se on liian suora ollakseen luonnon muovaama. Vanha mutkitteleva noro on saatettu syventää ja oikaista metsänhoidollisena toimena.

Paljaita kuusen juuria reitillä. Juurten suojaksi ja maaperän kulumisen estämiseksi olisi pitkospuut tai kivituhka tarpeen. Juurakossa nastat ovat hyödyksi. Suolla olisi pärjännyt millä kengillä tahansa mutta metsässä liukkaus edellyttää pitoa.

Härksaaresta kvartsia lasitehtaalle 1700-luvulla

Pian ojan ylittämisen jälkeen saavun Härksaaren avolouhokselle. Torronsuon eteläreunan kallioista löydettiin mm. kvartsia 1700-luvulla. Louhinta jatkui noin 80 vuotta kunnes vuonna 1833 toiminta päättyi.

Kvartsia käytettiin Someron Åvikin lasitehtaalla lasin raaka-aineeksi. Vuonna 1748 lasinvalmistuksen aloittanut tehdas oli 30 vuotta Suomen ainoa lasitehdas.

Hirvisaaren louhoksen näkeminen olisi edellyttänyt pientä pistäytymistä reitiltä sivuun ennen Härksaarta mutta louhoksen olemassaolo selvisi minulle vasta retken jälkeen.

Paikoin metsän ja suon reunakaistalle oli kinostanut reilusti lunta. Yllättävän paljon avosuon lumimäärään nähden. Tuuli lienee työnnellyt lumet avoimelta metsän suojiin.

Louhoksen jälkeen reittimerkinnät ovat katseeltani piilossa. Pohdin, olenko eksynyt reitiltä. Pitäisikö palata takaisin? Päätin luottaa aiemmin kulkeneiden reittituntemukseen. Jatkan lumijälkiä seuraten ja kohta saavunkin tielle.

Puupellolla saha soi

Tielle, olen vähän pettynyt. Pätkä metsää meni mukavasti, vaikka suon vuoksi tulin tänne.

Parisen sataa metriä kuljettuani tien vieressä on pienehkö keltainen puutalo. Vähän tämän jälkeen on vastaavan kokoinen punainen talo. Kartalla on talojen kohdin nimet Korpimaa, hyvin kuvaavaa, ja Mäntyniemi.

Tien toisella puolella on tasaikäistä viljelykuusikko. Puupellolla saha soi ja puuta kaatuu. On ensimmäisen sadonkorjuun aika. Sadonkorjuujuhlasta en tuossa yhteydessä tiedä mutta työn juhlasta kyllä. Oksien määrä on määrätön, kuusipölkkyjä saa aikansa karsia ja pyöritellä ennen kuin oksat ovat irti rungosta.

Seuraan edelleen lajikumppaneiden jälkiä. Ne ovat parasta kulunohjausta mitä on tarjolla. Poikkean tieltä vähäiselle polulle palatakseni hetken päästä takaisin tielle.

Lunta on aivan toiseen tapaan kuin suolla. Voisi luulla, että nyt on talvi. Ja niinhän se taitaa ollakin. Talvi 2020-luvulla on toisinaan toisenlainen kuin silloin joskus.

Kusti pistää tanssiksi Idänpäällä

Tieltä suuntaan Idänpäänkalliolle. Ihmettelen reitin varrella olevaa nuorta harvennettua(!) koivikkoa. Asiaan tulee selvyys Idänpään lintutornilla ja laavulla, kun minulle kerrotaan, että olemme puiston ulkopuolella. Niinpä tietysti, puiston alueella ei harvenneta metsää, eikä siellä saa leiriytyä. Leiriytymistä tapaamani ihmiset olivat aloittamassa.

En tehnyt retken suhteen tiedollista ennakkovalmistelua. Siksi en tiennyt Idänpäänkallion olevan kansallispuiston ulkopuolella. Retkeily "reppu selkään ja menoksi"-metodilla tuottaa joskus yllätyksiä. Sehän siinä parasta onkin.

Nuotiossa tulet, telttoja pystytetään, aloitellaan ruoanvalmistusta. Että tapaanko retkellä ketään. Viidentoista hengen ryhmä Espoosta oli tullut kolmeksi päiväksi maastoon ja lumille. Kodan seinustaan nojasi kokoelma suksia, sauvoja, lumikenkiä ja lumiliukukenkiä.

Ryhmän opas tarjoaa mahdollisuutta liittyä seuraan nauttimaan eväitäni heidän kanssaan. Kiitän kohteliaisuudesta mutta jatkan matkaa. Erakompi puoli minua haluaa purra eväät koirieni seurassa.

Leiristä lähdettyämme vanhempi koirani ehdotti sitkeästi paluuta takaisin. Kusti oli tavannut leirillä mukavan ihmisen. Kusti pisti leirissä silkasta tapaamisen ilosta tanssiksi.

Kyllä, Kusti osaa tanssimalla ilmaista iloaan. Kerrallaan kolme tassua maassa, vaihtoaskel takapäätä alas laskien, hypähdys ja kumppanin tanssiinkutsu katsekontaktilla. Kieltäydy siinä sitten.

Lämmintä omenamehua ja kylmä piirakka

Leirialueen jälkeen hingun takaisin suolle ja lähes sinne päädyn. Reitti käy lähellä suota palatakseen vielä tien varteen. Ennen tietä huomioni saa kiviaita, joka reunustaa noin 25 x 50 metrin avointa aluetta. Kiviaita on vanhaa perua, avoin alue on joskus kynnetty, peltohan tuo lienee.

Pottumaaksi ala on suuri. Toisaalta onhan perhekäsite ollut aiemmin laajempi ja perhekoot suurempia. Pienessäkin mökissä on riittänyt perunoille purijoita.

Jotakin perunoiden menekistä silloin joskus kertoo, että metsäkämpillä kulutus oli vuorokaudessa kilo miestä kohden.

Muutama askel tietä ja takaisin metsään. Koirat kulkevat pitkospuilla edelläni peräjolkkaa. Vanhempi edellä, nuorempi perässä hakien jatkuvasti ohitusta. Eihän se onnistu talutushihnan rajoittaessa vapautta. Menohalut ovat kovat, eteenpäin! Vinkuminen alkaa heti kun pysähdymme. Koirien mielestä käytän valokuvaamiseen liikaa aikaa.

Mäntymetsän jälkeen ilahdun, suolla taas. Liikenteen ääniä, linkkimasto, kaukaa kuuluva moottorisahan kurnuutus.

Luontoon kuulumattomat havainnot tekevät säröjä luontokuplaani, johon olin hiljaisuudessa vaipunut. Taivalta kuitenkin vielä riittää ja katseelle esteettömyyttä komeissa maisemissa.

Ruokatauko jäi retken loppuosaan. Aiemmin en malttanut. Laitan koirat kiinni purettuihin pitkospuihin, itse istun uusituille. Annan koirille varaamani retkievään. Normipäivänä koirani syövät aamuin illoin. Retki on juhla, silloin on eri säännöt.

Parasta eväissäni on lämmin omenamehu termarissa. Kylmä piirakka on jauhonmakuista purtavaa, jonka kostuttamiseen sylkeni ei tahdo riittää. Jauhan sitkeästi piirakkaa nieltäväksi. Ei hyvää mutta hyväksi, lohduttaudun.

Syödessäni katselen pystyyn kuolleita mäntyjä. Pohdin, onko suomännyillä jokin ylittämätön ikä tai koko. Elää johonkin määrärajaan ja sitten kuolla kuivua sijoilleen. Suolla kitukasvuinen mänty saattaa olla hyvin vanha.

Muurahaisten murheet mielessä

Ennen pysäköintialuetta on männikköä. Toisin kuin käppyrät männyt suolla ovat nämä paljon suurempia ja vahvempioksaisia. Rungot ovat lenkoja ja mutkaisia. Ne näyttävät luonnottomille. Niiden synnyssä lienee olleen myös sormia pelissä.

Matka jatkuu koivukujaa ja halki kuusikon, joka jatkuu Pehkun pysäköintialueelle saakka.

Taajan kuusikon reunassa havaitsen muurahaispesän. Myöhemmin näen niitä lisää. Lämpötilojen sahaamisen suhteen muurahaiset saattavat pärjätä mutta miten on laita runsastuneiden sateiden ja toistuvasti sulavien lumien kanssa. Osalle metsän asukkaista saattaa olla vaikeaa päästä ilmastonmuutoksen tahtiin mukaan.

Retken lähtöruutu tulee näkyviini. Parkkipaikalla autojen lukumäärä on ennallaan. Suokierrokseen meni kolme ja puoli tuntia. Joskus kauan sitten olen kiertänyt reitin juosten. Silloinen reitti kulki Torron kylän kautta. Siihen aikaan luonnossa liikkumiseni liittyi fyysisen kunnon kehittämiseen. Nyt tulokulmani on toinen. Nykyinen tapani taivaltaa tuntuu hyvälle, kuten nopeampi tapa aikanaan.

Päiväni oli täyteinen, antaen muisteltavaa, ajateltavaa ja selvitettävää. Mitähän Torronsuo tarjoaisi kesällä, yöllä tai tuhdilla lumivaipalla kuorrutettuna. Se jää koettavaksi.

Ja pojat, aivan poikki. Hyväkuntoisia kaveruksia liikunta ei kuormittanut mutta keskeytymätön data-analyysi vaatii veronsa, jota maksetaan vielä seuraava päivä.